Kehä kolmosen pakokaasuista voi päätyä keskelle jänkhää

Tehtaalla on ollut kuolemanhiljaista viime aikoina, voi vain kuulla kuinka sadepisarat ropisevat tehtaan ruosteista peltikattoa vasten ja rotat juoksevat pitkin tuotantolinjoja, mutta nyt on naaraskissat päästetty häkeistään pistämään poskeensa rotanrontit ja sirkkelit ulisevat kirkuvina taas. Sangen monta monituista päivää ja sekuntia on kulunut edellisistä sivalluksista täällä, mutta oikeastaan syynä taukoon on ollut elämä. Olen kyllä kirjoittanut edelleen, mutta kirjoittaminen ei ole ollut julkista ja paljon ehtinyt tapahtumaan sitten edellisen tekstin… Niin globaalisti maailma on kirjaimellisesti kiehunut välillä, mutta varsinkin omassa elämässä on moni asia myllertänyt sitten edellisen tekstin. Edellistä raapustusta kirjoittaessa olin vantaalainen postin trukkipaavo, joka vietti epätietoisena tulevaisuudesta välivuotta, keräten dollarit povitaskuunsa ja koettaen keskittyä orientoitumaan tuleviin pääsykokeisiin. Elämä tuntui olevan jossain määrin hakoteillä monella eri mittarilla mitattuna, olin kuluttanut koulunpenkkiä ilman mitään konkreettista tulosta, ajautuen umpikujaan mitä ammattillisesti teen. Olin jo kerran hakenut pääsykokeissa yrittäen alanvaihtoa, vasemmalla kädellä lukien olin jäänyt koulupaikasta ihan pari hikistä pistettä, jääden pronssiselle varasijalle. Nyt kuitenkin olin jo päättänyt laittaa hikisille kuntaopinnoille pisteen, ja kuitenkin epävarmuus kaihersi rinnassa.

Uusilta huudeilta

                          Pääsin sitten kouluun, pisteet olisivat riittäneet kahteenkin eri kouluun, mutta vain toiseen saa oikeuden koulupaikkaan, ja sitten aloin pakata henkisiä kimpsuja ja kampsuja kohti Lappia. Ja täällä minä nyt sitten olen, kodassa taskulampun valossa kirjoittelen revontulten tanssiessa taivaalla ja poronkellojen kilkattaessa tunturissa, arktisen tuulen soittaessa vaivaiskoivuja juon teerenmarjamehua ja piilottelen repussa uuden opintosuunnan koulukirjoja. Moni muukin asia on heittänyt häränpersausta tässä kuluneen vuoden aikana, mutta kaikesta en jaksa tässä lässyttää, koska tarina on pitkä ja monisyinen. Joka tapauksessa nyt tuntuu että monista muutoksista huolimatta olen vapaa, vaikka opiskelu aiheuttaa vähän elämään stressiä enkä voi matkustella ulkomailla kovinkaan ahkerasti, on ainakin ammatillinen suunta selkeämpi kuin aiemmin. Välillä kaipaan takaisin Helsinkiin ja Tampereelle, jo sangen rakkaiksi tulleisiin entisiin kotikaupunkeihin, joiden ihmisvilinä, bussien ja ratikoiden nitinä ja kolina ovat tulleet niin tutuiksi. Täällä Rovaniemeltä puuttuu sellainen kaupunkimaisuus ja sen tuoma kuhiseva kaupunki ympärillä, joka inspiroi jollain tavalla tosi paljon. Toisaalta täällä Pohjolassa on hyvät puolensa, pieni yliopisto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja paljon tuttavia. Jollain tavalla ei ole vain kasvoton ohikulkija ruuhkassa tai satunnainen nuori mies junassa, vaan täällä pärstä on tuttu monelle ja olemalla sopivasti aktiivinen avautuu uusia juttuja eteen. Suhtaudun tähän Lappiin uteliaalla asenteella ja etelänikävä helpottaa pannullisella itsetehtyä Cafe Lattea tai käymällä etelässä, vielä etelämmän ikävä katsomalla kuvia matkoilta.

Napapiirillä with Pedro & Rasheed

                          Täytyy yskäistä tähän väliin, että on aika haasteellista saada aikaan pitkästä aikaa julkaisemiskelpoista juttua, sen verran saranat ruosteessa että ei oikein tahdo millään saada pihtisynnytettyä jutun juurta. En oikein koskaan ole kirjoittanut mitään ammatillista kirjoittelua, huumorisuoni vaatii sopivan höpöä fiilistä ja kaunokirjoittelu taas selkeää inspiraatiota ja luovuutta. Kirjoittajan sieluntuskaa siis, jota ei välttämättä rivien välistä näe. Se on vain kauhistuttavaa, kun edessä on paljon valkoista tilaa, jonka pitäisi täyttää omilla ideoilla, ja ajukoppa kumisee tyhjyyttään. Mutta sangen näppäränä verbaliikkavoimisteluna tällainen avajaisteksti toimii.

Hostasin sohvasurffareita viime viikolla

                        Olen usein miettinyt ja pohtinut kirjan kirjoittamista, mutta ongelmallista on se rimakauhu, kun olen hinannut vaatimustason hengentuotoksesta Tampereen tornihotellin ylätasanteelle, ja kaikki sitä huonommat eivät kelpaa itselleni. Ehkä kirjoitan sitten, kun saan vähän harmaasävytettyä kerrosvälit, ja mustavalkoisuuden printattua ajattelusta paperille. Minulla on jo epäselvä mielessä muhiva kirjoitusteema-aihio, mutta se vaatii vielä vähän kirkastamista ja paskimpien särmien sorvaamista pois. En kuitenkaan vilauttele hameen helmoja vielä, ettei paljas idea pääsisi kaiken kansan nähtäville, vaan saisi vielä pöhistä pöhinäpöntössä. Sitä odotellessa kirjamessujen järjestäjät voivat roudata sellaisen upottavan plyyssisohvan messuständille, jossa voivat sitten haastatella ensikirjailijaa… Vaatimattomuuden sanotaan kaunistavan, mutta koska en oikein karskiuttani halua kauniiksi pojaksi, niin nyt on tavoitteet tuutattu maailmalle ja itsellenikin tietoisuuteen, jolloin on jo ensimmäinen askel kohti toteutusta tehty.

                          Yritin vääntää vähän uutta ilmettä blogille, mutta kun ei miellyttänyt uudistukset vielä visuaalista silmää, niin täytyy nysvätä myöhemmin.

Kevätaurinkoa kaikille,

-Juska-

Ohikiitävää

Välähdyksenomaisesti raitiovaunu kolisee ohitse lumisen puiston, jonka ympäröivät jugend-tyyliset koristeelliset kerrostalot. Ilta luo katuvaloineen Bulevardille sumuisen valon, kun talvinen ilma on lauhtunut pakkasrintamasta lauhaan. Surumielisesti katseeni lipuu kaupungin valoissa, samalla kun mietin mitä kaikkea nämä talot ovat saaneet vuosikymmenien aikana todistaa. Lähihistoria nousuineen ja laskuineen ovat lyhyttä verrattuna ihmisikää vanhempien talojen rinnalla. Selittämätön surumielisyys. Hetki sitten törmäsin älykännykkäni näytöllä selittämättän surumielisyyden aiheuttamaan keskusteluun. Selittämätön surumielisyys ei ole mikään mielenterveyden hirvikolari vaan sukua läheistä sukua melankolisuudelle. Melankolia on tunnetila, jossa ihminen kokee selittämätöntä kaipuuta johonkin, loputonta kaihoa johonkin tai tuntee surumielisyyttä jostain nimeämättömästä syystä. Melankolia ja sen johdannaiset nostalgia ja kaikokaipuu ovat inspiroineet ihmisiä kautta aikain.

Ainolassaan ja sen läheisissä metsissä koki melankoliaansa Jean Sibelius, joka joutsenten lentoa tarkkaillessaan koki melankoliaansa, jota voi kuulla vielä nykypäivänäkin hänen musiikissaan. Tuonelan Joutsen vaikkapa on oiva esimerkki tästä. Surua kaiken lopullisuudesta ja ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Luonnossa tämä heijastuu varsinkin Suomessa, kun luonnon kiertokulku ja 4 seasons sopii tänne paremmin kuin Vivaldin vuodenaikoihin. Kenties siksi suomalainen kulttuuri onkin niin melankolinen, mutta ei suomalainen ole melankoliansa kanssa tässä universumissa yksin. Venäläinen melankolia onkin varmaan maailmankuulua. Orhan Pamukin kirjat Turkista ja monet muut. Oikeastaan melakolia on mielentila, joka sopivina annoksina on oikein miellyttävä. Syksyisin villasukat, takkatuli ja viltti ovat teitä kaihoon ja tuohon uinuttavaan olotilaan.

Linkki Sibeliuksen melankoliseen Tuonelan Joutsen (Youtube).


Vaikka ei miellä olevansa melankolinen ihminen, voi silti olla sitä esimerkiksi nostalgian muodossa. Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi, vai miten se menikään. Joku haluaa ajaa amerikanraudalla Route 66:n, kenties ikävöit Esson baareja nelostien varressa tai muuten vain mielensäpahoittajan lailla kaikki oli ennen paremmin. Mutta totuus on että mennyt ei koskaan palaa ja se kultainen aika oli aina ennen. Jos kysyttäisiin kultaisella 80:lta että onko tämä kulta-aikaa niin tuskimpa vain. Jos 20 vuoden päästä nykyhetki miellettäisiin kulta-ajaksi niin todennäköisesti ei olisi. Tietysti oma henkilökohtainen onni saattaa olla totta juuri nyt, jota sitten kenties kultareunuksin koristelluin muistoin kaihoisasti muistelisi, mutta todennäköisesti aika värittynein muistoin. Carpe diem, tartu hetkeen, sisältää aika hienon viisauden kaikessa simppeliydessään. Hetkessä elämistä ei ole kovin helppoa aina muistaa, varsinkin jos Visa Creditin lasku on iso ja palkkapäivä lähitulevaisuudessa tai jos stressi vavisuttelee jännittyneisyydellään nykyhetkeä.

En ole asiantuntija että onko melankoliaan taipuvaisuus surematonta surua vai mistä se johtuu, mutta toisaalta se on taitelijasielujen luovuuden aarreaitta, josta on syntynyt muistelmiaan kirjoittanut muumipappa, suomalainen tango- ja iskelmämussiikki, retrovillitykset, hipstereiden vinyylien kuuntelu, rautalankakulttuuri, Sibeliuksen musiikki, keskiaikamarkkinat ynnä lukemattomat muut erilaiset asiat, joita ei olisi ilman tätä ihmisestä kumpuavaa tunnetilaa. Voi olla että tämä kaikki on myös herkkyyden yksi lukemattomista lisäominaisuuksista, kun erilaiset asiat aiheuttavat tunteita, joille rakentuu merkityksiä elämään. Tämä kirjoitus on saanut insiraationsa tästä yhdestä facebook-keskustelusta ja sunnuntai-illan palloilu Helsingin keskustassa vain vahvisti sitä, kun Bulevardilla ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja katu valmistautui vastaanottamaan yötä vastaan. Keskustan liikkeiden isoista ikkunoista siivoojat laittoivat ravintolan penkkejä siivoamista varten ylös. Ihmiset matkalla koteihinsa, ratikat kolisemassa kauemmaksi matkalla Katajanokalle ja Arabianrantaan. Mielenkiintoisen näköiset ihmiset kahvilassa juomassa chailattejaan, riemu ja rentous ja tarkkailijan ulkopuolisuus tästä sisällä olevasta elämästä. Illan vääjämätön saapuminen, sulkemisajat ja yksin käveleminen, vain vahvistivat tätä melankolista kirjoittajan mielentilaa. Samalla jotenkin niin kipeän kaihoisa mutta samalla jotenkin niin lämmin elämän virta. Nyt nämäkin häivähdykset ovat jo kadonneet ajan kulkuun eikä niistä enää kiinni saa. Melankoliaa.

Laitan tähän vielä videon inspiroivaan lauluun. Olitpa laulusta mistä tahansa lauluun liittyävästä asiasta mitä mieltä tahansa, avaan omat havaintoni laulusta. Kappaleessa on kaunis sävel ja tässä laulussa on läsnä kaipuu aavalle merelle, kenties meren tuolle puolen. Huuliharpun ääni kertoo surumielisyydessään suurta tarinaa keskellä pimeää merta yli sata vuotta sitten Atlantilla. Tämä laulu (englanniksi Nearer God to Thee) oli viimeinen jonka Titanicin kannella ollut orkesteri soitti ennen laivan syöksymistä meren syleilyyn vieden soittajat mennessään muiden uhrien mukana hautaansa. Laulajan ääni on herkkä ja tunteellinenkin, joka vain vahvistaa surumielistä olotilaa. Kun en oikein voi upottaa tähän spotify-linkkiä, joudun laittamaan Youtube-videon, mikä ei ole ehkä paras mahdollinen alusta koska tämä toimii paremmin audiona kuin videona.

Selittämättömän surumielisin terveisin,

-Juska-